Näkökyvyn menettäminen ei lannistanut Marja-Leenaa – ”Haluan pysyä toimintakykyisenä mahdollisimman pitkään”

84-vuotias Marja-Leena on asunut senioritalossa Helsingissä yksin jo useamman vuoden. 

– Kaksi vuotta sitten menetin yllättäen näkökykyni. Se oli valtava shokki ja valvoin monta yötä murehtien, miten tulen pärjäämään yksin. Onneksi uusi asunto oli esteetön ja käynyt minulle tutuksi, Marja-Leena kertoo. 

Sokeutumisen johdosta Marja-Leenalle myönnettiin vammaistuki ja hänen Espoossa asuva tyttärensä alkoi etsiä sopivaa palveluntuottajaa. Tässä yhteydessä löytyi Suomen Seniorihoiva, jolla oli hyvät arvostelut. 

– Sieltä tultiin käymään kotona ja haastattelemaan. Se meni oikein hyvin ja sain nopeasti apua, Marja-Leena toteaa.

Toimintakyvyn ylläpitäminen on Marja-Leenalle tärkeintä

Kaupungin kotihoito käy kaksi kertaa päivässä auttamassa Marja-Leenaa pukeutumisessa ja lääkitsemisessä. Sen lisäksi Suomen Seniorihoivan työntekijä käy joka päivä yksi tai kaksi kertaa. 

– Tärkeintä minulle on liikunta, ja lähdemmekin avustajan kanssa usein ulos kävelylle. Haluan pysyä toimintakykyisenä mahdollisimman pitkään, joten liikkuminen on tärkeää. En enää pysty näkemään, mutta kuuntelen tarkasti lintujen laulua ja tuoksuttelen kukkia matkan varrella. On ihanaa, ettei koskaan ole kiire. 

Ulkoilussa avustamisen lisäksi Suomen Seniorihoivan avustajat huolehtivat, että Marja-Leena saa päivittäin lämpimän ruuan. 

– Enimmäkseen syön eineksiä, mutta avustajat valmistavat lisukkeeksi aina myös tuoreen salaatin. 

Avustajien kanssa samalla aaltopituudella

Marja-Leenan kotona käy viisi eri henkilöä, joista moni on itsekin eläkeiässä. 

– Kaikki ovat olleet tosi hyviä ja mukavia, ja voisi sanoa, että “olemme samalla aaltopituudella”: Yksi avustajistani on etevä käsitöissä ja hänen kanssaan olenkin opetellut kutomista, Marja-Leena kertoo. 

Hän arvostaa sitä, että Suomen Seniorihoivalla avustajat ovat pysyneet samoina, toisin kuin Helsingin kaupungilla työskentelevät hoitajat. 

– Meillä ei ole myöskään kielimuuria, vaan voin puhua suomea kaikkien kanssa. Meillä on hyviä keskusteluita ja voisi sanoa, että monen kanssa on muodostunut ihan oikea ystävyyssuhde. 

Uuteen elämäntilanteeseen sopeutuminen ei ole ollut helppoa

82-vuotiaana näkökyvyn menettäminen on edellyttänyt sopeutumista. 

– Olen joutunut opettelemaan erilaisten apuvälineiden käyttöä. Esimerkiksi äänikirjat ovat tulleet elämääni. Nyt, kun en enää näe televisiota, viihdytän itseäni kirjoja kuuntelemalla.

Kerran viikossa Marja-Leena osallistuu Helsingin näkövammaiset Ry:n Iiris-keskuksessa järjestettävän päivätoimintaan. Siellä hän on päässyt tapaamaan muita samassa tilanteessa olevia ihmisiä.

– Myös vanhat ystävät käyvät silloin tällöin kylässä. Ikävä kyllä jotkin ystävät katosivat, kun sokeuduin. 

Uudessa elämäntilanteessa vaikeinta on ollut hyväksyä, että aiemmin suunnitelmien toteuttaminen onnistui ilman ulkopuolista apua. Nyt Marja-Leena ei pärjäisi yksin. 

– Haaveilen vielä yhdestä asiasta: Espoossa asuvan tyttären lisäksi minulla on myös poika, joka asuu perheineen Ranskassa. Olisi ihana päästä hänen luokseen kylään. Saa nähdä, miten tällaisen matkan voisi järjestää, Marja-Leena huokaa.